Anteeksi vittumaisuuteni, mutta juuri nyt elämäntilanne on sellainen, että seinät kaatuu päälle.

Lähdin kaupungille tuulettumaan, siis ihan vain päiväkävelylle. Meluisassa kohdassa Kummipojanäiti soitti. En vastannut. En olisi kuullut mitään, en halunnut kertoa kuulumisisiani kaiken kansan kuullen, en halunnut palelluttaa sormiani. Enkä oikeastaan halunnut muutenkaan jutella hänen kanssaan.

En kaipaa ihmisen neuvoja, jolla ei ole yhtään mitään todellisuuspohjaa koko asialle. Ei hän ymmärrä mitä käyn läpi. En halua asiattomia kommenteja, jotka todella kertovat ettei hän tiedä mitä juuri nyt käyn läpi. "Miten sä et usko, että sä vielä tapaat sen oikean?" En muutenkaan ole neuvojen ja apujen tarpeessa, vaan kuuntelijan, joka ymmärtää kuinka tuskallista minulla on ja joka ei tuputa hyvää tarkoittavia, mutta sitäkin typerämpiä neuvoja. En halua kenenkään väittävän minulle vastaan ja iskevän eteeni ikäviä näkymiä. Olen valitettavan tietoinen tosiasioista, mutta yritän kuitenkin ohittaa ne vähiten mieluisat.

Se, että kaipaan Uimaria määrättömästi ja haluan tehdä paljon asioita toisin, jos se vain palauttaa meidät yhteen. Se on toive ja tahtotila. Todellisuus vain taitaa olla jotain muuta. Haluan ruotia itsekseni kaikki mahdollisuudet ja vaihtoehdot, mutta en halua kuulla keltäkään, että unohda se tyyppi ja iske joku uusi. Se kun nyt ei mene niin. Mielestäni on turha lähteä suin päin suhteeseen sydämen ollessa vielä säpäleinä. En ole laastarin tarpeessa.

Inhottaa kysymys: "Oletko sä jo tsekannut onko Uimari deittinetissä?" [jos sua kiinnostaa, tsekkaa itse] Vastaan, että viimeisimmällä vilkaisulla ei ole ollut. Jatkan, että voihan sillä olla jo uusi nainen muutenkin. "Ai, sä olet päättänyt, että noin on." En, mutta kaikki on mahdollista. [ja minä realistina aina mietin valmiiksi sen pahimman vaihtoehdon]. Tietenkin toivon, että Uimari on viime viikon käynyt töissä, urheillut, hengaillut kavereittensa kanssa, tehnyt rästihommia ja ikävöinyt minua. Miettinyt uskaltaisiko ottaa minuun yhteyttä, kun olin viimeksi niin kiukkuinen ja ärhäkkä.

Soitin kuitenkin Kummipojanäidille takaisin myöhemmin. Virhe. "Onko jo parempi fiilis?" No, mitäs luulisit, viikko erosta ja mä olen pelkkää hymyä, happy happy joy joyta? "Ootteks te jutellut?" Ei. "Niin niin, se oli sitten siinä?" Ei voi tietää. 

Miten kukaan voi olettaa, että olisi parempi mieli viikon päästä erosta? Miten? Ero tuli minulle kuitenkin todellisena yllätyksenä, enkä todellakaan olisi halunnut sitä. Miten se muka olisi helpottanut, kun suurin viha on poissa ja tilalla on järjetön ikävä ja yksinäisyys. Sellainen yksinäisyys, johon mieluummin kietoutuu, kuin kuuntelee typeriä kysymyksiä. En jaksanut alkaa selittämään ajan antamisesta Uimarille ja siitä miten aioin olla tähän yhteydessä, kirjoitetusta kirjeestä. En oikeastaan olisi halunnut keskustella lainkaan. Enkä ainakaan kun samaan aikaan toisessa päässä Kummipoika häiriköi koko ajan.

Suurempi erehdys taisi olla kertoa asuntotilanteesta. Hirveää tenttausta, enkä millään jaksaisi keskustella siitäkään. Pahinta on, että Kummipojanäiti on tulossa sieltä maalta kaupunkiin ja ollaan alunperin jo sovittu lounastreffeistä... En haluaisi. Ruoka ei maistu, enkä haluaisi maksaa turhasta. En ole seurallisella tuulella.

Ei itketä, ei. Itseäkin vähän pelottaa, mistä on kyse. Tämän päivä saldo; vain pari pientä tyrskäystä ja yksi isompi, kun kuvittelin käyväni keskustelua Hänen kanssa. Siis Hänen Kuninkaalisen Ilkeyden, ei Uimarin.

Huah.

Vituttaa näissä eroissa, se että muistan kaikista pienen pienistä asioista aina jonkun. Nyt siis lähinnä Uimarin.

Täällä käytiin silloin. Tässä pussattiin. Tuolla oltiin kolmansilla treffeillä. Tuolla on Uimarin kaveri töissä. Tänne vein Uimarin ja sain helsinkiläisen ihmettelemään missä olemme... jne.

Oma kotikin on täynnä muistoja. Tuon Uimari toi tuliaiseksi, tuon sain joululahjaksi. Tuosta Uimari piti ja tästä huomautti. Saadut kortitkin on vielä esillä. Uimari sytytteli aina kynttilöitä ja asetteli joka kerta koristetyynyt sängyn päälle eri tavoin.

Ei auta, vaikka tyhjensin heti sunnuntaina asunnon Uimarista muistuttavista tavaroista. Jääkaapista poistin kaikki Uimarin ruoat. Kylppäristä heitin roskiin hänelle antamani hammasharjan. Yöpöydältä hiuslenkin. Uimarin käyttämä tyyny ja peite odottaa pesua ja sitten pääsevät takaisin varastoon säilytykseen. Silti Uimari lyö kasvoihin joka välissä.

Päässä soi Don Huonot ja Kannibaali.

"vaihtuu aamiaiseksi yön drinkki viimeinen

ilman sinua
kanssasi juon sen
ilman sinua kanssasi juon sen

lasin läpi kaikki huoneessa sinusta muistuttaa
kun nään näin silmät auki sinusta unta taas
sinusta unta taas

mä näen silmät auki 
sinusta unta taas
ja kaikki tässä huoneessa 
minua sinusta muistuttaa 

mä näen silmät auki 
sinusta unta taas
ja kaikki tässä huoneessa 
minua sinusta muistuttaa"

Kaikki sinusta muistuttaa. Jopa Kalle Ahola näyttää Uimarilta kuin oikein silmiä siristää... Haluan unohtaa, vaikka en en haluakaan. Odotan ihmettä tapahtuvaksi, vaikka tiedän ettei sellaista minun tuurilla tapahdu. Kaipaan liikaa vihatakseni. Mietin mitä mahtaa Uimari tehdä lauantai-iltana? Joko hän on etsimässä uutta naista vai onko hänellä jo sellainen? Pää hajoaa pelkästä ajatuksesta.

Ohikiitävän hetken mietin lähtisinkö Tavastialle. Saman tien tulin järkiini, minäkö nyt lähtisin jonnekin. Pitäisi meikata ja laittaa hiukset, mitään järkevää päälle laitettavaakaan ei löydy, Kissakin on ollut viime aikoina ihan liiaksi yksin. Höpölöpö.

Ei helvetti, tää on taas tätä. Yksinäistä viininlipittämistä ja nettisurffausta. Miksi olen taas yksin, kun ihmisiin tutustuminen on niin vaikeaa minulle? Miksi se olen taas minä? Ja miksi Uimari ei soita tai tekstaa?
nim.merk. epätoivoinen.

Donkkarisanat.

Huoah.

Pitkästä aikaa ensimmäinen sinkkulauantaiaamu. Eilinen "nollaus" jäi vain rupatteluksi lasillisten äärellä. Juuri eronnut, ikinä seurustelematon ja tulevan kesän morsio kohtasivat. Ikisinkku-Hyökkääjä olisi halunnut lähteä vähän ulos ulostuulettumaan, tulevan kesän morsio-Perfektionisti tekstaili koko illan sulhaselleen ja halusi lähteä aikaisin tämän luokse. Minä olin tyytyväinen molempiin ratkaisuihin. En ollut hippatuulella ja väsyttikin, kotona odotti paljon viime aikoina yksin ollut Kissa. Toisaalta olisi ollut ehkä mukavaa vaihtelua käydä katsastamassa naapurikaupungin tarjontaa, vaikka juuri nyt kukaan ei kiinnosta. Uimaria lukuunottamatta. Lähdimme Perfektionistin kanssa suht aikaisin kohti pääkaupunkia ja kotia.

Join vain vähän, tietoisesti. En lähettänyt tekstaria, enkä soittanut Uimarille. Ei oikein edes tehnyt mieli.

Perfektionisti halusi kuulla erosta ja minä kerroin samata asiat kuin olin jo aiemmin kertonut Hyökkääjälle, samat spekulaatiot ja samat jossittelut ja samat salaiset haaveet. Perfektionistin ensimmäinen tuomio oli, että Uimarin käytös on kuin parikymppisen nulikan ja hän on selvästi epätasapainoinen ja häiriintynyt persoona, jolla on itsensä kanssa vaikeuksia.

Perfektionistin analyysit ovat aina kummallisen deeppiä kamaa. Muiden miestuttavat/miehet ovat aina jotain pohjasakkakamaa ja oma sulhonsa täydellinen aarre, jossa ei ole mitään vikaa. Kumosin Perfektionistin analyysin Uimarista. Viime lauantain ja sunnuntain käytös on suhteellisen normaalia, kun miettii miten vaikea asia Uimarin oli kerrottava minulle. Ei päätös ole ollut helppo ja tieto etten ota asiaa vastaan hymyssä suin, ei taatusti helpottanut mitään. Kerroin myös, että Uimari on tuntemiseni perusteella erittäin selväjärkinen, tasapainoinen ja erittäin miellyttävä mies. Hyvin kiltti, joustava ja kohtelias. Ei samanlainen itsekäs, itsekeskeinen ilkiö kuten Hän tai minä.

Perfektionisti ja Hyökkääjä ovat minua huomattavasti nuorempia. Välillä hymyilyttää naisten jutut, voi mitä tyttösiä! Juttelevat jostain yläaste- ja lukioaikaisista pojista. Perfektionisti on seurustellut nykyistä suhdettaan aiemmin kerran pitkään ja sen lisäksi hänellä on muutama seksisuhde. Hyökkääjä taas on seurustellut kerran puoli vuotta, juuri täysikäisyyden kynnyksellä. Ja minä, viisi seurustelua takana, yhden illan juttuja, seksisuhteita ja yritelmiä.

Olen väsynyt aiheeseen minä ja Uimari. Järki käskee unohtamaan ja jatkamaan eloa, tunteet senkun haikailevat ja toivovat epätoivoisia. Järki toitottaa taukoamatta Uimarin sanoja: "kipinä puuttuu", tunteet muistelevat sitä epävarmuutta, taukohalukkuutta ja väsymystä ja oman ajan puutetta. Järki on luultavasti oikeassa, tunteet eivät. Tunteet lisäsivät edelliseen lauseeseen sanan luultavasti.

Luulen, että se kaikki muu puhe oli pelkkää selittelyä ja pehmentävää puhetta se tosiasian, että Uimari ei tule koskaan rakastamaan minua, käärimiseksi pumpuliin. Tiedän, että Uimarin kanssa juttelu voisi helpottaa tilannetta, mutta en halua kiirehtiä. Uimarin hitaan luonteen huomioon ottaen haluan antaa aikaa sekä hänelle että itselleni. Itsellänikin on käynyt mielessä, että väliltämme puuttuu jotakin, joten haluan myös miettiä kaipaanko oikeasti Uimaria vai onko se vain mukavuudenhaluista tottumusta.

Jossittelua, jossittelua. Kunhan pyörittelen samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Ei tämä tästä. Alkuviikosta lähetän uimarille postia ja jätän pallon hänelle.

Olen jossain kummallisessa tilassa. Sellaisessa, jossa ei ole oikein mitään tunteita. En ole itkenyt aikoihin, mikä sinänsä on hyvä juttu, mutta myös vähän hälyttävää. Olen oikeasti aikamoinen itkupilli. Onkohan kyyneleet loppu, tällä viime vuosien itkuilla hyvinkin todennäköistä. En voi silti sanoa olevani "kunnossa". Pari viime yötä olen nukkunut sikeästi, luomusti. Vähän jo harmittaa, että menin kirjoittelemaan työterveyslappuihin yhtään mitään. Olen niiiin drama queen, kun siihen annetaan edes vähän mahdollisuutta.

Jos nyt jotain postiivista pitää kirjata erosta [positiivisuus on perseestä! :)] niin ihan vaan perjantain kunniaksi lista:

1. Ei enää häpeää Uimarin pukeumisesta. Hän saa pukeutua gore texiin ja suoriin housuihin, saa käyttää mukavia ja liian isoja ysäricollareita ja nuhruisi t-paitoja sekä tyttömäistä pikkureppua. Minä saan kantaa huolen vain omasta pukeutumisesta ja hävetä vain itseäni. :)
2. En enää joudu maksamaan Uimarin syömisiä tai juomisia. Ei tarvitse vihjailla mitään, eikä ehdottaa ruokaostoksia. Eikä myöskään tarvitse pelätä, että hän tuo tyhjään jääkaappiin jotain minulle syömäkelvotonta.
3. Minun ei tarvitsee odottaa soittoa, tekstaria tai ketään saapuvaksi. Kukaan ei myöskään odotuta tai tee ohareita.
4. Olen laihtunut. Ero aiheutti akuutin ruokahaluttomuuden. Viikon ruokavalioon kuulunut kahvia, kilotolkulla banaaneja, pienen pieni lounas, lisää banaaneja ja litroittain vissyä. Okei, pari siideriä ja pari irtokarkkia. Housut ovat löystyneet ja rannekellon hihnaakin jouduin jo kiristämään. Ei ollenkaan hullumpi juttu viimeisten kahden vuoden aikana pönäköityneelle.
5. Ei tarvitse miettiä muutetaanko yhteen vai ei. Jos muutetaan niin mihin muutetaan, minkä hintaiseen ja kenen huonekalut ja muut kamat otetaan mukaan. Eikä ole pakko katsella rumia huonekaluja, astioita ja muita kamaluuksia. Nyt saan päättää kaikesta ihan itse.
6. Ei tarvitse ajella bikinirajoja ja sietää syyhyttävää sänkeä.
7. Ei tarvitse miettiä e-pillereiden tai muun hormonaalisen ehkäisyn hankkimista.

Tänään luvassa pääntyhjennys Hyökkääjän ja Perfektionistin kanssa. Pitäisi varmaan tyhjentää puhelin Uimarista, ettei tule mitään humalaisi päähänpistoja. En vain vielä haluaisi poistaa tekstareita...

Sain Sirpaleelta haasteen ja pakkohan siihen oli tarttua!

Haaste menee näin:
"Kerro (ilman materiasyyllisyyttä), mitkä viisi tavaraa ostaisit jos sinulla olisi kaikki maailman rahat. Tämän jälkeen haasta viisi
muuta bloggaajaa."

1. Asunto
Kuten edellisestä vuodatuksesta voi tulkita, olen kohta asunnoton. Juuh, pieni ja hyvin epätodennäköinen mahdollisuus on, että joku sijoittaja ostaisi tämän kämpän ja antaisi minun asua siinä. Siksipä investoisin ensimmäiseksi vanhaan kauniiseen asuntoon Kalliossa, pitäisi olla lautalattiat, kaakeliuuni, korkeat huoneet, leveät ikkunalaudat, tilava keittiö, parveke ja vessa ja kylppäri erikseen. Huoneita riittäisi keittiön lisäksi kaksi tai kolme. Kunhan olisi makuu- ja työhuone erikseen.

2. Tietokone
Samaisessa kirjoituksessa tilitin vanhasta tietokoneestani. Neljä vuotta ja risat alkaa olla läppärin eläkkeelle lähtöaika. Uudelle olisi tarvetta. Jos rahaa olisi määrättömästi ja tilaa enemmän kuin yksi huonetta, voisin jopa harkita pöytäkonetta ja iPad-tyyppistä matkakaveria.

3. Digitaalinen järjestelmäkamera
Hommaisin heti sellaisen järeän ammattikuvaajakameran ja sata objektiivia. Nykyinen kamerani on kaikin puolin erinomainen, pieni, mutta sillä saa ammattikuvatasoisia kuvia. [sitä ei myydä marketeissa, vaan alan liikkeissä. Canon kauppaa sitä ammatilaiskamerana!] Silti välillä tekniikkaloppuu kesken.

4. "Laatikkopyörä"
Mulla on selvästi tarve raahata kamaa ympäri kaupunkia ja autoa en halua, mutta pyörä, jossa on tavaran ja Kissan kuljetusmahdollisuus olisi kätevä vihreä ratkaisu.

5. Kissa/kissoja
Haluaisin lisää kissoja. Kissalle kissakavereita. Pieneen asuntoon ei oikein raaski montaa mirriä ottaa, mutta jos tilaa olisi kolmin kertaisesti niin kyllä kiitos. Muutama kaunis rotukissa ja no, kaunis maatiaiskissa.

Haastan sääntöjen vastaisesti kaikki viiteen edelliseen postaukseeni kommentoineet immeiset!

Koska kaikki isot asiat tuppaavat kasaantua, nyt on sellainen elämäntilanne, että tuntuu kuin seinät kaatuisivat päälle.

Kesällä treffasin Uimarin ensikerran torstaina ja perjantaina tein elämäni tähän asti isoimman kaupan, lainarahalla. Kaksi viime vuoden kohokohtaa. Treffit, joista sukeutui parisuhde hetkeksi ja salaisen haaveen toteuttaminen. Niin ja pian lähdin kolmen viikon retkelle Aasiaan.

Jotta tasapaino säilyisi, tuli ensin ero ja nyt pikkasen puun takaa asuntoni on saatu myyntiin ja esittely on ystävlläisesti järjestetty viikonlopulle. Välittäjä soitti eilen ja vain ilmoitti järjestävänsä siihen ja siihen aikaan näytön. Ei kysymystäkään sopiiko minulle. Ei minulla silloin mitään ole, mutta eipä ole pakopaikkaa itselleni ja Kissalle. Enkä tosiaankaan halua hengailla pienessä asunnossa, kun ostajaehdokkaat arvostelevat asuntoa ja sisustusta. 

Olin unohtanut aktiivisesti asian, kun vielä viime viikolla suunnitelma oli mennä Uimarin luo pakoon asuntonäyttöjä, siis sitten kun niitä tulisi. Nyt sitten tuli parin päivän varoitusajalla. Oi, kuinka lystiä.

Jotta homma olisi täydellistä, on opinnoissa sellainen kohta, että pitäisi tehdä kotona kaikenlaista. Vaan kun vanha läppärini on hidas ja tahmea, eikä rahaa uuteen oikein löytyisi. Pitäisi ostaa uusi tietokone ja kasa ohjelmia. Pitäisi maksaa koulutus ja visalla vingautetut lennot [Uimarin osuus on jo tilillä odottamassa] sekä "palkkioiksi" ostettu vähän kalliimpi tuoli. Omaa tyhmyyttö tokikin. Mutta, ai että, kun ahdistaa.

Niin ja pitäisi tosiaan löytää pian uusi asuntokin. Ettei tule stressiä ja pakkoa ottaa vastaan ensimmäinen tarjottu, kun muuttopäivä lähestyy. Haluan pysytellä näillä huudeilla ja vuokraa en halua maksaa enempää kuin tästä nykyisestä maksan. Tämähän tarkoittaa ongelmaa. Ei löydy. Ei varsinkaan mukavan kokoista ja siistiä asuntoa, jonne Kissakin olisi tervetullut.

Jos jotain postitiivista pitää yrittää löytää, niin en ole tänään oikeastaan itkenyt. Siis silleen kunnolla, muutama epätoivoinen nyyhkäys, mutta ei lasketa niitä. Olen töissäkin ollut kuivin silmin. Ikävä kyllä on edelleen. Olisi niin paljon Uimarille kerrottavaa ja niin paljon asioita, jotka hänestä muistuttavat.

Eilisen postauksen jälkeen minulle tuli rauhallinen ja hyvä olo. Näinhän se asia on, kaikki tulee olemaan hyvin. Lopputyöpäivä meni ilman itkuja. Kunnes kotiinlähdön aikaan mieli muuttui.

Mitä itsekusetusta!

Torstain tapahtumat ovat mystinen musta aukko päässäni, se on fakta, jonka haluan korjata. Haluan tietää mitä silloin tapahtui, jos ja kun saan mahdollisuuden. Kysyn asiaa Uimarilta, selitystä onko sillä illalla ollut vaikutusta hänen päätökseen. Kysyä mitä tapahtui, jotta minun ei tarvitse jossitella. Pyöritellä asioita yksin pienessä päässäni.

On totta, että Uimari sanoi sunnuntaina pariinkin kertaan luultavasti katuvansa ratkaisua. Uimari olisi halunnut viikon tauon. Minä en. Mutta kaikesta minun pienessä päässäni kehittelemästä toivon kipinästä huolimatta, Uimarin puheessa oli pariinkin kertaan se tosiasia, että tästä kuitenkin puuttuu se kipinä. Oliko kaikki muu vain selittelyä, pohjustusta, pehmeää laskua?

Vaikka minä toivon, että se kipinä olisi vain hiipunut väsymyksen ja turhautumisen alle ja olisi puhallettavissa taas liekkeihin, on se kaikesta huolimatta epätodennäköistä. Ei sille mahda mitään, jos ei natsaa. Ei sille vain voi. Valitettavasti. Ei kai näin olisi käynyt, jos Uimarin mielestä olisi ollut toivoa. Ellen sitten ole päästellyt torstaina jotain isoja pahoja sammakoita suustani...

Tänä aamuna töihin lähtiessä löysin takin taskusta sen Uimarin antaman "namupussin". Pussi oli herkkunappeja Kissalle. Tuli itku silkasta liikutuksesta. Ja tämä on tapahtunut viime torstaina! En voi käsittää tilannetta, en vain voi. Tiedostan kyllä, että ihmiset tapaavat teeskennellä. Mutta miten mieli voi muuttua parissa viikossa näin paljon? Loppiaisena olimme vielä lähdössä yhdessä matkalle, romanttiselle matkalle. Minä vielä varmistelin, että ei kävisi näin kuin juuri nyt kävi.

En pysty hyväksymään tapahtumaa ja kiellän sen tosiasian, että elämässäni ei ole enää ihmistä, jolle soittaa, jonka kanssa pussailla ja halailla, ei kantajaa, remppamiestä, it-tukea, ei mitään. Ei elämää. Vaikka suhde kesti vain puoli vuotta, olen tottunut jo eloon miehen kanssa. Olen tarttunut uusiin rutiineihin ja on vaikea luopua mm. soitteluista ja tekstailuista. Nyt pitäisi päästä takaisin siihen vanhaan, aikaan ennen Uimaria, mutta jälkeen Hänen.

Eilinen oli parempi, tänään tuntuu taas sietämättömän lohduttomalta. Sellaiselta etten tiedä miten pystyn olemaan ja elämään yksin. Tekisi mieli hakea sairaslomaa, mutta sitten olisi ajatusteni kanssa yksin. Töissä sentään tapaan ihmisiä ja ajattelen hetkittäin ihan työasioitakin. On todella raskasta.

Miksi taas minä. Miksi. En jaksa. En halua.

Päässä pyörii miljoona ajatusta, mutta kaikki ajatukset liittyvät vain siihen yhteen asiaan, Uimariin. Eilen illalla blogattuani päähäni putkahti ajatus. Entä jos?

Nimittäin sunnuntaina käydyn keskustelun yksi kohta mietityttää. Kysyin Uimarilta: "Et vissiin ikinä rakastanut minua?" Uimari kiemurteli ja ei oikeastaan kieltänyt eikä myöntänyt mitään. Sanoi, että vaikka ehkä olisikin, niin ei olisi vielä tunnustanut rakkauttaan, kun se on niin iso asia ja hän ei helpolla sellaisia päästä suustaan. Totesin, että olen miettinyt asiaa ja se on vaivannut minua. En kuitenkaan ole kysynyt asiasta. Johon Uimari totesi, että olethan. "Ai, olen? Koska? En mä muista mitään?" Uimari vastasi jotain epämääräisesti että tässä yhtenä iltana kun oltiin jo menty sänkyyn. Tiuskaisin, etten muista keskustelua ja sääli, sillä olisi pitänyt siitä tajuta jotain ja tehdä ratkaisu. Uimari katsoi minua oudosti, mutta ei sanonut mitään asiaan enempää.

Silloin ajatelin, että kyseessä on ollut uusi vuosi. Silloin olimme ottaneet alkoholia yhdessä siinä määrin, että olen voinut juoda muistini pimeäksi. Eilen tajusin, että on toinenkin mahdollisuus, paljon loogisempi mahdollisuus. Nimittäin torstai-ilta, viime viikolla. Olimme ilmaisen viinan bileissä ja olen juonut todistetusti muistini, valitettavasti. Pitäisi kasvaa aikuiseksi tässä asiassa. En näköjään ikinä opi rajojani.

Kyselin Hyökkääjältä, joka oli myös paikalla, näyttikö yhdessä olomme jotenkin etäiseltä. Itse en sitä niin ainakaan kokenut, kaikki oli niin kuin ennekin. Olimme jonossa Hyökkääjän kanssa, kun Uimari kavereineen tuli paikalle. Miehet kävelivät ohi, Uimari tervehtien. Vähän ajan kuluttua Uimari tuli luoksemme juttelemaan ja otti minua kädestä kiinni. Olin itse hieman varauksellinen, koska tuntui vaikealta hempeillä sinkkukaverin edessä. Tuli ujostus.

Hyökkääjä sanoi ettei ollut huomannut mitään erikoista, ainoastaan se että miehet jonottivat meistä erillään oli hänestä kummallista. totesin, että jos jonossa etuilee, tulee siitä yleensä sanomista, joten Uimarin ja kaverin ratkaisu oli mielestäni ihan järkevä. Illan aikana Uimari ja kaveri hengailivat kahdestaan, kaverin halusta. Loppuillasta miehet olivat kanssamme juttelemassa. Jossain vaiheessa Uimari lähti tanssimaan ja vähän ajan päästä peesasin häntä tanssilattialle. Muistelen meidän tanssineen ihan pariskuntana kisaillen.

Kotimatkasta minulla ei ole muistikuvaa, ei Uimarin kuulemma minulle antamasta namupussista, ei siitä että olemme luonani tyhjentäneet sipsipussin. Ei mitään. Minun piti kysyä Uimarilta asiasta, kunhan olisimme nähteen kasvotusten. Sunnuntaina tilanne oli niin toisenlainen kuin kuvittelin, että en tajunnut tiedustella tapahtumia. Nyt mietin olenko sanonut humalassa ja pikaistuksissa jotain, joka on aiheuttanut Uimarille paniikin ja/tai mietinnän ja sitä kautta johtanut eroon. Olen aika ehdoton ja kärkäs humalassa, enkä aina oikein mieti loppuun asti sanomisiani. Tässäkin voisin vähän kasvaa ja rauhoittaa sanomisiani.

Arvattavasti mietin olenko itse syyllinen tähän kaikkeen paskaan vai onko kaikki vain sattumien summaa. Miljoona kysymystä risteilee päässäni, jotka haluaisin esittää Uimarille. Yritän rauhoittaa kaikki mulle heti -mieleni ja pitää pään kylmänä ja antaa Uimarille tilaa hengittää ja tunnustella asiaa. Jos tämä kuitenkin tulisi katumapäälle. Uimarihan sunnuntaina keskustelun alkuun pyysi viikon taukoa ja minä tyrmäsin asian. Uimari sanoi pariinkin otteeseen luultavasti vielä katuvansa eroa. Mitäpä jos hän tulee oikeasti katumapäälle?

Tein viikonlopun kurssilla juttuja Uimaria ajatellen. Hänen synttärit ovat ensi kuussa. En tee jutuilla itse mitään, niin henkilökohtaisia ne ovat. Ajattelin lähettää ne Uimarille postitse. Eilen kirjoitin jo viestinkin: "Tein nämä pahaa aavistamatta sinua ajatellen. Lahjaksi oli tarkoitus antaa. Käytetyn ajan, vaivan ja vähäisen rahankaan takia en viitsisi heittää näitä roskiin. Heitä sinä, jos siltä tuntuu." Loppuun lisäsin vielä p.s.:n "Mitä teen vaatteillesi?" Uimarin vaatteita on luonani ja olettaisin hänen nuukana miehenä haluavan ne takaisin. Sitä paitsi meidän tulisi käydä keskustelu mitä teemme lennoille tai mitä hän haluaa tehdä.

On siis ehkä tavattava. Tai jopa toivottavasti. Sitä paitsi haluaisin itselleni Uimarin minusta ottamat valokuvat muistoksi. Ajattelin malttaa postituksen kanssa ensi viikkoon. Ehkä katumus ja ikävä tulevat tai sitten ei. Tämä on epätoivoinen mietintä miten saisin miehen takaisin itselleni. Josko joo?

Sunnuntaina käydystä keskustelusta kuin jäi päällimäiseksi aikaisemminkin kirjoittamani Uimarin oman ajan puute. Mietin onko ehdottomuuteni jyrännyt hänen yli. Luultavasti joka tapauksessa olen. Jos hän olisi ottanut asian puheeksi, olisi sille voitu tehdä jotain. Olen hyvinkin valmis joustamaan ja koittamaan jotain jos vain voisimme palata yhteen. Tilitin asiaa tänään aamulla Hyökkääjälle. Totesin miettineeni jo aikoinani, että minussa on samoja piirteitä kuin itsekkäässä, itsekeskeisessä ja ilkeässä Hänessä. Etten vain ole toiminut kuin Hän. En halua olla sellainen. En halua tehdä sellaisia asioita suuresti välittämälleni ihmiselle, joita Hän teki minulle ja ajoi minut masennukseen/alakuloon/suruun/tms.

Mietin onko tämä kaikki yhdessä kasannut ylitsepääsemättömän ongelman välillemme. Uimari oli perjantaina Vuosaarelaisen luona [kuulin miesäänen taustalta] ja sanoi olleensa siellä myös lauantaina [ei voi tietää, mutta haluan luottaa hänen sanaansa]. Hän on ollut siellä myös silloin kun on ollut aikaisemmin pientä skismaa. Entä jos Vuosaarelainen on vielä lisännyt vettä myllyyn, jos Uimari on jotain vaikeuksista vihjannut. Perjantainahan Uimari oli vielä alkuillasta tulossa luokseni yöksi, soitti ja tekstasikin. Aikataulut mättivät, ihan ymmärrettävästi yöpyminen peruuntui, vaikka aina sellainen ottaa minulle koville. Lauantaina kaikki oli jo toisin. Mitä tapahtui?

Kuvittelenko päässäni harhaisia asioita vai voiko tässä olla totuuden siemen? Ainoastaan Uimari tietää totuuden. Haluan tietää mitä tapahtui torstaina. Uskon sen ehkä selittävän jotain. En halua olla epätietoisuudessa. Se vain lisää tuskaani ja jossittelua. Voihan tämä olla täysin turhaa. Uimari voi olla korviaan myöten rakastunut johonkin toiseen tai hän on bylsinyt lauantaina jonkun muun kanssa ja halusi siksi eron. Tai kipinä todellakin puuttuu, sitä ei voi saada, vaikka tekisin mitä vain. Uimari kuitenkin olisi halunnut taukoa, jotta olisi tiennyt tuleeko kaipaus ja ikävä, entä jos ajan ja tilan puute ahdistavat Uimaria niin, että peittävät sen? Väsynytkin hän oli. Onko se kipinä kuitenkin puhallettavissa liekeiksi? Haaveilenko turhia?

Mitä jos tämä on oma mokani ja suuri virhe? Väärinymmärrys ja vain heikko hetki, jonka ohi voi päästä tekemällä asioita toisin tai muuttamalla jotain. Vai olenko vain epäivoivoinen tarttuakseni lohduttavaan oljen korteen ja pitkitän eroprosessia korvieni välissä toivomalla turhia? Pitäisi ehkä antaa olla, mutta epätietoisuus syö minua. Mitä jos asioihin voisi vielä vaikuttaa?

[älkää kommentoiko, että anna olla :)]

Mitähän sitä sanoisi.

Iso kiitos kaikille edellistä postausta kommentoinnelle.

Olen niin rikki, väsynyt ja murheellinen. En tiedä miten selviydyn tämän kuristavan tunteen kanssa. Selviydyin kuitenkin työpäivästä. Se nillittäjä työkaveri sai pitkän nenän ja minä olen kai jonkun sorttinen voittaja. Ilman sanakaan. Ilman kyyneleitä en kuitenkaan selvinnyt. Kerroin Hyökkääjälle aamukahvilla, totesin vain, että "tiedätkö olen taas sinkku". Mitäh!, oli Hyökkääjän reaktio. Sitähän minäkin. Koko tapahtuma tuntuu niin absurdilta ja toivoisin, että joku herättäisi minut tästä pahasta unesta. Niin ei taida vain käydä.

Jauhoin vähän väliä asiaa ja iltapäivällä pahoittelinkin, että en pysty puhumaan juuri mistään muusta. Hyökkääjä hymyili ymmärtävänsä ja sanoi kesällä viimeistään kertovan minulle, että nyt riittää. Mitä enemmän pohdin asiaa, sitä enemmän olen ymmälläni. Miten näin kävi? Miten tämä tuli niin suurena yllätyksenä, vaikka kai pieniä signaaleja olikin ilmassa.

Viikko sitten havahduin siihen, ettemme olleet sekstanneet Uimarin kanssa aikoihin, tänä vuonna ei kertaakaan rakastelua, vain kerta käsipeliä. Siksipä odotinkin lauantai-iltaa, kun ajattelin, että voisimme korjata tilanteen. Nauttia ensin vähän punaviiniä ja sitten... Ei sitten mennyt ihan niin kuin elokuvissa. Ajattelin seksittömyyden olevan vain väliaikaista, viikolla olimme molemmat olleet väsyneitä, loppiaisen Uimari oli pitkät päivät töissä, seuraavan viikonlopun minä olin käymässä vanhempieni luona ja sitten olikin viime viikonloppu. Olin vähän ihmeissäni, mutta en huolissani. Ainahan niitä kuivempia kausia tulee. Ajattelin, että tämä nyt on vain tälläinen vaihe ja tästä mennään eteenpäin.

Uimari aloitti jo syksyllä puheet yhteenmuuttamisesta, minä olin kauhuissani. Uimari taas vakuutti, että se tuntuu niin luontevalta eikä lainkaan pelottavalta. Koko loppuvuoden hän on puhunut usein yhteisestä kodista, ensin toimistotiloista yhteinen haave, vanha tehdastila], sitten kaupunginvuokra-asunnoista. Nykyinen vuokra-asuntonihan on myynnissä, eikä minulla ole rahaa ostaa sitä. Viime viikot olivat hiljaisia asuntoasioissa. Vielä loppiaisena Uimari etsi luonani netistä toimistotiloja. Sen jälkeen keskustelua ei ole käyty. Sitäkin mietin viime viikolla, että pitäisi kysellä tilannetta. Pitäisikö tehdä jotain yhdessä vai pitäisikö minun yksin toimia. No, tänään olen kirjannut netissä kaksi asuntohakemusta. Ei tarvitse miettiä.

Vielä viikko sitten perjantaina olen hunajapupu. Nyt entinen tyttöystävä. Miten tässä näin kävi? En pysty käsittämään. Olen ymmälläni. Ja Tatja, älä lietso minun vinoutunutta mielikuvitusta! :) Arvaa olenko miettinyt tuota toinen nainen -asiaa. Kysyin Uimarilta onko tällä joku toinen ja hän kielsi, tietenkin. Eihän se tilannetta muuta, pahentaisi vain. Tuntisin itseni todella paskaksi. Haluan uskoa Uimarin rehellisyyteen ja kiltteyteen, pakkohan niitä kilttejäkin miehiä on olla? Eikö vain? Taitavat vain kaikki olla kimpassa kilttien tyttöjen kanssa...

Olin työpäivän jälkeen iltakurssilla. Tiedättekö tilanteen, kun pääsee pois paikasta, jossa puhelin ollut suljettuna. Sitä kaivaa heti puhelimen tsekatakseen onko puheluita tai tekstareita, ei tietenkään ollut. Ja hetken mielessä välähti, että soittaisin tapojen mukaisesti Uimarille. "Hei miten työpäivä meni. Kurssin aihe on  tosi mielenkiintoinen, tiedätkö siellä on sitä ja tätä. Vähänkö on kivaa ja sä voit sitten auttaa mua tehtävissä..." Mutta ei olekaan enää kelle soittaa. Äitikin on jumpassa ja soitellaan myöhemmin, Kummipojanäidillekään en jaksa soittaa.

Ei se Kummipojanäiti  ymmärrä, ei se ole eronnut koskaan aikuisiällä. Ei se tiedä mitä tämän repivä tuska on ja kuinka se ei lohduta, kun joku sanoo "kyllä sä vielä löydät jonkun"  tai "tulee se oikea sullekin vielä vastaan". Kun juuri nyt en halua kuin Uimarin takaisin, vaikka tiedän etten saa. Ja vaikka Uimari haluaisi palatakin yhteen, se olisi erittäin huono idea. Tiedän, että suru on surtava ja elettävä eteenpäin, mutta kun en jaksa.

Silmät on turpeat ja punaiset itkemisestä, nenäkin heloittaa niistämisestä. Kaksi viimeistä yötä olen nukkunut unilääkkeiden avulla, nekin katkonaisesti ja osittain valvoen. Tabuja on enää kaksi jäljellä. Viikon päästä minulla rutiiniluontoinen terveystarkastus. Tänään lähetin terkkarille tietoni. Kerroin, että olen huolestunut parista muusta jutusta, tuoreen parisuhde-eron aiheuttaman unettomuuden lisäksi. Saa nähdä antaako työterveys jotain apuja, tuskin.

Pahinta tilanteessa on Uimarin pitkä selitys siitä, miten hän olisi tarvinnut omaa aikaa. Sehän olisi ollut vain järjestelykysymys, ei mikään syy eroon! Selityksen sivulauseessa Uimari mainitsi ohimennen, että ehkä tästä puuttuu se lopullinen kipinä. Ehkä se tulisi, jos oltaisiin erossa. Kaikki tämä oli varmasti vain sanahelinää, mutta minä tartun siihen oljenkorteen ja toivon, että kerrankin kohdalleni osuisi mies, joka katuisi ja haluaisi sittenkin minut. Mutta kun katson historiaani sekä Hän että Puolalainen antoi/sai toisen mahdollisuuden ja miten kävi? Huonosti.

Äiti yrittää lohduttaa puhelimessa ja sanoo, että ehkä oli parempi näin. Minä parahdan itkuun ja sanon, että ehkä. Ei tuo auta, ei mikään lohdutuksesi tarkoitettu auta, kun on turta ja ainoa mitä voi tehdä on itkeä ja kysyä itseltää miksi, miksi kävi näin. Eikä vastausta ole. Haluan Uimarin takaisin, vaikka meitä puuttui kipinä puolin ja toisin. Uimari haluaa sen kipinän, minä olisin tyytynyt mukavaan ja helppoon yhdessäoloon. Viimeksi jalat alta -rakkaus vei voimat sekä alussa että lopussa. Ajattelin, että tämän voisi tehdä toisinkin, rakastua hiljaa, kasvaa toisiinsa kiinni. Äiti on ilmeisen huolissaan, soitti tänään ja sanoo, että soita sitten huomenna kun tulet jumpasta. Kai se arvaa, että nyt on hiuksen hieno vaara, että menen pahasti alakulon puolelle.

Tuntuu niin helvetin epäreilulta, kuten Narttukin asian ilmaisi, että toiset saavat pitkän parisuhteen ja minä saan viisi kariutunutta parisuhdetta ja tukun pienempiä karikkoja. Miksi minä taas itken miehen perään. Enkö ole jo ihan tarpeeksi itkenyt. Miksi juuri minä, epäsosiaalinen yksilö, jolla on harvassa tilaisuudet tutustua kehenkään. Niin ja nettiä on juuri nyt turha ehdottaa. Jokseenkin ironista on, että kävin katsomassa viime torstaina onko Uimarin profiili vielä deittinetissä, ei ollut. Uimari oli unohtanut salasanan, eikä päässyt poistamaan itse profiliaan. Nyt profiili oli poistunut, puoli vuotta viimeisen käynnin jälkeen. Puoli vuotta toisten treffiemme jälkeen.

Olenko jo maininnut, että tuntuu ihan tolkuttoman lohduttomalta?

Niin, Se minun parissa viime postauksessa hehkuttelemani parisuhdeonni. Sitä ei ole, on vain kyyneleitä ja surua.

Eilen olin niiiin kiukkuinen. Illalla otin punaviinin päälle unitabletin ja nukuin muutaman tunnin pyöriäkseni loppuyön sängyssä. Väsyneenä ja ruokahaluttomana lähdin kurssille ilmain aamiaista, joka on täysin ennen kuulumatonta. Välillä unohdin asian, mutta suurimman osan ajasta velloi mieleni kysymyksessä: "Mitä on tapahtunut?". Yhdentoista maissa Uimari oli lähettänyt tekstarin: "Palautan tänään avaimesi, olen pahoillani". Ei muuta. 

Lepyin pitkin päivää ja koitin keksiä jotain syitä. Toivoin, että UImari tulisi kukkapuskan kanssa anteeksi pyytäen kuudelta Kurviin, kuten olin tekstariin laittanut. Toivoin, että kännykkä olisi jäänyt jonnekin, ei ollut kuullut pelin tiimellyksessä jne. jne. Toivoin niiiin, että kaikki olisi selitettävissä järkevästi ja uskottavasti, voisin vähän mököttää ja sitten kaikki olisi taas hyvin.

Ei sitten mennyt ihan niin.

Lähettämässäni tekstarissa mainitsin paikaksi Kurvin. Uimari oli tullut kuitenkin rappuuni ja kun lähdin kotiovesta portaita kävellen ulos, hän seisoi kerrosta alempana rappukäytävässä. Huomasin heti, että nyt on tosi kyseessä, herra oli todella hermostunut. Uimari työnsi avaimen käteeni. Jatkoin kävelyä rappuja alaspäin, roskiksille. Uimari perässä. Samalla kysyin Uimarilta selitystä, missä hän oli eilen, mikä oli niin tärkeää ettei voinut vastata.

Uimari sanoi olleensa vain Vuosaarelaisen luona. Olevansa pahoillaan, mutta hänelle on nyt viimeisten parin päivän aikana valjennut, että ehkä tästä kuitenkin puuttuu se viimeinen kipinä. Perään Uimari ehdotti, että jos pidettäisiin taukoa ja katsottaisiin tuleeko ikävä. Tyrmäsin heti idean, sanoin sitä joko ollaan tai, mihinkään on-off-juttuihin en rupea.

Seurasi pitkä sepustus siitä kuinka Uimari on viimeisen noin kuukauden aikana nukkunut huonosti, ei ole ehtinyt tehdä mitään omia juttuja, kun pitänyt tulla luokseni [se Kissa] ja kun hän on todella halunnut olla kanssani ja on ollut mukavaa. Koko selitys antoi kuvan että minun luona oleskelu on koko ongelma. Kysyin miksi hän ei ole puhunut asiasta [asialle olisi voinut tehdä jotain], mutta totesin, että toisaalta ihan sama jos hän ei rakasta minua. Tuota sanaa ei ole lausuttu ääneen, tosin Uimari kertoi, että olen asiaa häneltä tiedustellut joku yö. Ilmeisesti olen ollut alkoholin vaikutuksen alaisena, nimitäin ei mitään mielikuvaa asiasta. Uimari oli kuulemma kierrellyt vastaukseksi jotain epämääräistä. Se on kuulemma niin iso asia ettei sitä muutenkaan ehkä olisi vielä tullut Uimarin huulilta.

Uimari selitteli ne perusjutut, ei halunnut loukata tai satuttaa minua, olen ihastuttava ihminen ja hän on todella pitänyt minusta ja seurastani. Naurahdin ja totesin, että sano nyt vielä, että ollaan kavereita. Uimari kiemurteli ja sanoi, etten kai haluaisi olla hänen kaveri [eilisen] tämän jälkeen. Totesin, että en todellakaan. Se on joko kaikki tai ei mitään. Oltiin kuulemma edetty liian nopeasti. Ja paskat, vastasin. Tenttasin myös onko hänellä joku uusi nainen. Ei kuulemma ole.

Kaksi viikkoa sitten lauantai-iltana yhteistä lomamatkaa varatessamme kysyin ainakin kahdesti oletko varma, ihan oikeasti varma. että haluat lähteä ja olet kanssani vielä neljän kuukauden kuluttua. Oletko? Uimari vastasi, että jos nyt ollaan kuusi kuukautta oltu yhdessä, niin eikö sitten neljä lisää. Niinpä. Tiedustelin asiaa nyt Uimarilta. Hän sanoi olleensa silloin ihan varma ja sen jälkeenkin, mutta sitten ei kutenkaan enää ja oli muutenkin vähän miettinyt asioita.

Niin, meillä on nyt lennot varattuna. Uimari maksoi oman osuutensa minulle saman tien, kun minä maksoin luottokortilla. Mitäpä sitä sitten tekisi? Peruuttaa lennot, voi olla että rahoja ei saa takaisin? Lähtee yksin tai ns. yhdessä samoilla lennoilla, mutta viettäisi loman erikseen? En jaksanut tivata Uimarilta mitä lentojen kanssa tehdään. Eipä tuo ole vissiin miettinyt asiaa. Uimarin vaatteitakin on luonani, eipä tuo niitä pyytänyt takaisin. Enkä minä tarjonnut, vaikka muistin.

Lisää selitystä siitä miten hän ei halunnut satuttaa minua, koska kuitenkin pitää minusta, mutta ei kuitenkaan halunnut, että suhde menisi vielä vakavemmaksi, kun se nytkin oli jo niin vaikeaa ja hän vain hermostuksissaan hymyili vähän väliä ja oli pahoillaan.

Puhuessaan Uimari heilui ja teki kummallisia pakkoliikkeitä, hän astui taakse päin ja puhui. Totesin, että mitä, en kuule kun karkaat. Uimari jahkasi ja aneli, että päästä minut pois tilanteesta, kun tämä on niin inhoittavaa ja tuntuu niin paskalta. Sanoin, että hyvä jos tuntuu. Paskalta nimittäin. Sanoin, että en pidättele häntä ja hän voi ihan vapaasti häipyä. Mutta kun juuri sanoit, että älä karkaa, yritti Uimari. Sanoin niin sanoin, kun en kuule. Mutta teen tämän helpoksi ja minä lähden.

Lähdin pois. Lähdin äänestämään. Katsomatta taakse, mutta sivusilmällä näin, että hetken päästä Uimari lähti Kalasataman suuntaan ja arvelen hänen lähteneen Vuosaarelaisen luokse. Ihan sama. Äänestettyäni soitin äidille. Kerroin jo päivällä epämääräisestä tilanteesta. Nyt kerroin erosta. Äiti ei varmaan hirveästi pettynyt, hän ei juuri pitänyt Uimarista. Mitä tästä opimme, kuuntele äitiä!

Kotiin päästessä soitin Kummippoikani äidille, joka oli soittanut juuri keskustelumme aikaan. Tilitin 40 minuuttia hänelle asiaa tai no, alkuun kyselin kohteliaasti heidän lomakuulumisia ja muita juttuja. Kun hän erehtyi kysymään: "Mitäs teille?" Voisin mukavasti vastata, että "no, juuri erottiin tuossa 40 minuuttia sitten Uimarin kanssa." Tuli kuulemma puskista.

Sepä se. Koko homma tuli tosian vähän puskista. On myönnettävä, että olen myös miettinyt, että tästä puuttuu se räjähtävä jalat alta -meiniki, jonka koin Hänen kanssa. Kuten olen aiemminkin todennut, olen ajatellut, että jospa siihen rakkauteen kasvaa vähitellen. Olen ollut kuitenkin niin onnellinen ja tuntenut olevani tasapainoisessa ja onnellisessa suhteessa. Ilmeisesti viime päivät vähän yksipuolisesti.

Tänään kurssin aikana jouduin odottelemaan ja poistelin tekstareita, mikään viime päivien tekstareista ei viittaa kylmiin tunteisiin. Säälittävää on, että toivon niiiin kovasti, että Uimari katuisi ja haluaisi palata yhteen. Haluaisin, mutta tiedän jo valmiiksi, että se on tuhoon tuomittu idea. Uimari raotteli mahdollisuutta katumukseen tekosestaan, selittelyt painottuivat oman ajan puutteeseen, vaikka kai oikeasti ne tärkeimmät tunteet sieltä puuttuvatkin.

Tiedän, että suhteella ei ole tulevaisuutta. Ei tämän jälkeen. Siltikin toivon niin kovasti sitä katumusta yhteen paluuta. Nähtiinhän se jo Hänen kanssa, että kun ei kerran toimi, niin ei toimi toisellakaan kerralla. Parempi vain surra nyt ja siirtyä eteenpäin. Se ei vain ole niin helppoa. Vaikka äiti ja Kummipojanäiti kovasti tsemppasivat, niin ei paljon lohduta sanat, että parempi ero nyt kuin myöhemmin. Olin jo kolmisen vuotta sitten sitä mieltä, että en kestä enää yhtään eroa. Sitten tuli Puolalainen ja J. Nyt Uimari. Kiintiöni alkaa oikeasti olla täynnä. En käsitä miten selviydyn seraavista tunneista, päivistä, viikoista.

Olen tyhjentänyt Uimarin ruuat jääkaapista, heittänyt hammasharjan roskikseen, laittanut kaappiin Uimarin minusta ottaman kehystetyn kuvan, tuliaiseksi saamani lahjan. Yhden todella nyppyisen ja ruman T-paidan olen vienyt kierrätykseen [ei pukeutumistarkoitukseen], tästä joku seuraava nainen saa sitten kiittää minua. :) Uimarin yksi vaatekerta on kuitenkin kaapissa. Sitä en kai voi vain heittää pois. Uimarin kirjastosta lainaama matkaopas on luonani, pitäisiköhän jättää se palauttamatta? Bitch is my middle name...

Tästä tämä selviytyminen taas alkaa. Kummipojaäiti kehtasi kysyä [yli 15 vuoden parisuhteessa olleena], että enkö uskokin siihen, että vielä tulee vastaan Se Oikea, joka vie jalat alta. En. En todellakaan. En Hänen jälkeen ole enää uskonut, koska kuvittelin Hänen olevan Se Ainoa Oikea. Suhteen aloitus Uimarin kanssakin oli täynnä ahdistusta tutustumisesta, treffailusta ja sitten pientä pelkoa takaraivossa, että tämä ei ehkä ole kuitenkaan sitä suurta rakkautta.

Hyvä tässä on paskat housussa selitellä, että minunkin puolelta puuttui jotain. Yhtä hyvä on sanoa, että eipä tarvitse enää IKINÄ pelätä mitä Uimarilla on päällään  eikä se mies enää IKINÄ syö minun maksamia ruokia. Rehellisesti sanottuna ei paljon lohduta, ainakaan vielä. Kuten aiemmin mainittua, Uimarissa oli kuitenkin niiiin paljon hyvääkin. Katsotaan sitten puolen vuoden tai vuoden päästä uudestaan, josko sitten lohduttaisi.

Kummipojanäiti totesi puhelimessa, että hyvää on se, että puhun aiheesta, kun minun ja hänen erosta en puhunut. No, kirjoitin sitäkin enemmän blogiin. Niin, silloin olin korviani myöten rakastunut ja siinä uskossa, että se mies on Se Ainut Oikea ja olemme ikuisesti yhdessä. Nyt vain tyydyin saatavilla olevaan mukavaan ja miellyttävään tyyppin ja ajattelin rakastua. Ei tarvinnut.

Oi, kuinka mukavaa, että huomenna töihin tappelemaan vastuualueista ja sitten kotiin itkemään. Enpä taida selvitä työpäivästäkään ilman kyyneleitä. Koska, vittu, on mun vuoro olla onnellinen pitkään ja hartaasti? Koska? Eikö tämä ikinä lopu?

Oh.

Pitihän se arvata, että näin tässä käy. Takaraivossa oli seillainen pieni ilkeä tunne, että kun tässä hehkuttelen onnea, niin johan se onni kääntyy. Bingo! Te kaikki, jotka käytte lukemassa surkeuksia toisten elämästä, tämä on teille. :)

Torstai-iltana oli eräät vippi-bileet. Joissa olin Hyökkääjän, Uimarin ja Uimarin tökerön kaverin kanssa. Illalla kömysimme Uimarin kanssa luokseni ja aamulla lähdimme töihin pienessä krapulassa. Minulla oli aamulla palaveri. Tapasimme tiiminä ensi kertaa eräitä ihmisiä kasvotusten ja jokaisen piti kertoa nimi ja vastuualue. Viime viikosta rohkaistuneena sanoin sen alueen, jonka Pomoni oli viime viikolla vahvistanut "ilman kysymyksiä". Palaverin jälkeen "rakas ihana kusipäätyökaverini" tuli avatumaan: "Kotikissa, mitä tämä xxx-asiasta vastaaminen oikein tarkoittaa?" Kerroin, että sitä mitä palaverissa sovittiin. Työkaveri tenttasi, koska olen puhunut Pomon kanssa, kun palaverissa puhuttiin toista. No, eihän. 

Hyökkääjä puuttui tilanteeseen. Väittelimme aiheesta kaikki kolme, Hyökkääjä minun puolellani. Väittelyä, väittelyä, selityksiä, selityksiä. Vapisin kiukusta, heikosta olosta ja vähäisestä yöunesta. Työkaveri inttää, koska olen puhunut Pomon kanssa, selitän. Työkaveri sanoo, että ihan sama hänelle. Ja vähän ajan päästä nainen tulee uudestaa huoneeseemme ja kertoo soittaneensa Pomolle. Kertoo keskustelun ja puheesta päätellen Pomo on kuitenkin ollut minun kanssani samoilla linjoilla ja työkaveri sanoo, että hän ja eräs toinen ovat toista mieltä järjestelyistä. Ja sitäpaitsi alkusyksystä lähteneeltä työkaverilta jos kysyttäisiin, niin tämä olisi hänen kanssa samaa mieltä. Hei, kuka nyt firmasta lähteneeltä kysyy yhtään mitään? Ja ai, ihan sama, no lopeta siten tuo vitun jankaaminen.

Työkaverille on siis ihan sama, mutta jaksaa jankuttaa aiheesta. Voi vittu. Tekisi mieli kiljua, että pidä paskasi, mutta älä sitten vittu tule vinkumaan, että et ehdi tehdä kaikkea. Helvetti sentään.

Siinä sitten ajatusten pyörisessä pienen pientä kehää, tuota käytyä keskustelua vatvoessa, lähdin intensiivikurssille. Olin jo aikapäiviä ilmoittautunut viikonlopun mittaiselle kurssilla. Ja voi mikä pelastus kurssi olikin! Koko perjantai-ilta meni puuhasteluissa, jossa unohdin kusipäisen työkaverini.

Kurssin aikana vilkuilin puhelinta, Uimarilta oli tullut tekstari. Uimari kyseli koska kurssi loppuu ja jos hän tulisi luokseni yöksi. Vastaan vartissa, että kurssini päättyy puoli yhdeksältä, mutta matka kotiin kestää varmasti kauan ellei "komea autonkuljettaja" tule minua noutamaan. Reilun tunnin päästä viestistäni Uimari vastaa: Aikataulut mättää, hän on toisella puolella kaupunkia, sen tyttömäisen lempinimen omaavan Vuosaarelaisen luona ja odottelee saunan lämpiämistä. Hän ei ainakaan ehdi hakea minua.

Kolmevarttia kurssini päättymisajasta Uimari soittaa, olen kotona, kiitos toisen kurssilaisen, joka ystävällisesti heitti minut autollaan keskustaan, josta jatkoin ratikalla kotio. Uimari vängertää, että ei taida sittenkään tulla luokseni, kun on vielä siellä vitun-Vuosaaressa ja plaaplaaplaa. Kyselee kurssista ja kyselee pääsinkö hyvin kotiin. Kerron päässeni "komean nuorenmiehen kyydissä" [piti kertoa totuus, kun näkisimme kasvokkain...], joka todellisuudessa on kuusikymppinen nainen. Puhelun edetessä Uimari paljastaa, että kolme tuntia toisesta viestistä ja miehet edelleenkin odottelevat saunaa. Teksi mieli kiljua, sä valitset jonkun vitun saunan mun sijaan. Olen kuitenkin hiljaa ja pienesti ymmärrän, että Uimari kukkuu mieluummin yöhön kaverinsa luona ja menee kotiinsa nukkumaan, jossa saa nukkua aamulla pitkään. Uimari huikkaa puhelun päätteksi, että soitellaan ja hyvät yöt. Varttia vailla yksitoista tulee vielä tekstari, Uimari toivottaa hyvät yöt ja kertoo lähteneensä Vuosaaresta. Vastaan viestiin.

Aamulla lähden iloisin mielin kurssille. Olen nukkunut katkonaisesti yön, mutta ei haittaa, mietin yöllä vain kurssijuttuja. Aamulla tosin muistan taas velloa työkaverin kanssa käydyssä keskustelussa. Kurssilla kaikki paska taas unohtuu. Kurkkailen äänettömänä olevaan kännykkääni. Ei mitään. Saan taas kyydin keskustaan, koukkaan viime minuuteilla ruokakaupaan, metroon ja kotiin. Hengähdän. Annan Kissalle ruokaa, alustan illaksi aikomaani sapuskaa ja sitten soitan Uimarille. Uimari ei vastaa.

Täsmälleen neljä tuntia ja 40 minuuttia soittoni jälkeen Uimarista ei ole kuulunut mitään. Kolmen tunnin kohdalla yritin soittaa uudelleen, ei vastausta. Laitoin perään tekstarin: "Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen katoamistemppusi "herra soitellaan, mutta en soita tai vastaa puhelimeen. Tuo kotiavaimeni huomenna paikkaan xx ja kello xx."

Uimari on ollut online gmailin pikaviesteissä 20 minuuttia ennen toista soittoani ja juuri nyt parhaillaan, laitoin myös sähköpostilla saman infon. Haluan avaimeni takaisin ja se oikeastaan oli sitten tässä. Olen jo melkein perunut matkammekin. Haluaisin lähteä ihan toisaalle, yksin. Ihan muutenkin, mutta tämä kummallinen täydellinen katoaminen ei yhtään vähennä halukkuuttani perua reissua.

Siis oikeasti. Soitellaan. Paitsi, että mä en soita, enkä myöskään vastaa puhelimeen, lähetä viestiä missä olen tai muutenkaan viitsi kertoa mitään. Kiitos luottamuksesta, sitä ei ole. Kovasti olen yrittänyt miettiä järjellistä selitystä, mutta sitä ei tule mieleen. Tiedän, että Uimarin piti mennä Matkamessuille kaverinsa kanssa, mutta ne messut ovat päättyneet ulkomainosten mukaan jo kello 18. joten lisäselvitys olinpaikasta olisi paikallaan. Tai olisi ollut paikallaan useampi tunti sitten.

En ehkä olisi ollut kovinkaan myötämieleinen, vaikka Uimari olisi ilmoittanut olin paikkansa ja kertonut viettävänsä lauantai-illan kaverinsa kanssa, mutta se silti olisi ollut ns. protokollan mukaista. En vain pysty käsittäämään tälläistä täydellistä katoamista ja viestittämättömyyttä. Ei oikein löydy luottoa mihinkään, Herra soitellaan. Tämä täydellinen katoaminen yhdistettynä aiempiin lupausten rikkomisiin, kiitos riittää.

Oi, kuinka kiva. Nyt sitten paiskoo sekä työ- että yksityiselämä päin naamaa.

Pakko kirjoittaa myrskystä vesilasissa eli viime vuoden toiseksi viimeisestä postauksesta aka Uimarin piheydestä ja rumista vaatteista. :)

Samaan syssyyn on myös pakko muistuttaa siitä viimeisestä postauksesta eli listasta Uimarin hyviä puolia. Viime kuukausina olen herännyt useasti miettimään, miten elämäni onkin niin onnellista ja mukavaa, sellaista seesteistä. No, paitsi se työ. Tuntuu, että ensi kertaa parisuhde on aikuismainen, tasapainoinen ja normaali. Uimari on kaikinpuolin hyvää poikaystäväkamaa. :)

No, paitsi se Uimarin piheys. Tai säästäväisyys.

Äitini antoi varoittavan esimerkin. Hänen oma siskonsa on miehineen sieltä piheimmästä päästä. Aina kun siskokset [3 kpl] ostavat jotain yhteisesti, yrittää pihein luistella maksuista tai selittelee, että se oli sitten tasan, vaikka hänen perheensä olisi kuulunut maksaa toiselle siskolle jotain. Se hiertää välejä.

Minä ostan ruuat ja Uimari syö, maksamatta. Se hiertää välejä, kun palkkani ei ole niin iso, että sillä pystyisi kahta ruokkimaan. Enkä ketään halua eläättääkään. Tosin postauksen jälkeinen en-sano-suoraan-mutta-huomauttelen-"vitsillä" taitaa vähän tehota. Uimari on tuonut vähän ruokatarpeita ja yhdessä kokatessamme jaamme ostokset kaupassa kahtia, molemmat maksaa.

Hanna komentoi, että hän ei ikinä vaadi vierailtaan maksua tai eväitä. Niin, vieraat on vähän toinen juttu. Mutta jos mies oleskelee luonani viisi iltaa ja aamua viikon seitsemästä, on ehkä tilanne vähän toinen. Sitä paitsi, jos menen yökylään kaverille, on tapanani ollut viedä jotain, esimerkiksi vähintään viinipullo mukanani. Samoin kyläillessäni jotain, kukkia tai keksejä, vähintään kysyn voinko tuoda jotain. Äiti opetti, että tyhjin käsin ei mennä vieraisiin [ei sellaisiin vieraisiin]. Se nyt vaan on kohteliasta meillä päin.

Yksi kulma ruoka-asiaan on myös se, että en halua, että Uimari tekee ruokaostoksia omin päin. Olen hyvin nirso ruuan suhteen ja ruoka-aineallergikko. Olen luvannut itselleni, että maistan uusia juttuja [joille en ole allerginen], mutta niistä ei tarvitse pitää. Minun ei myöskään tarvitse syödä mitään mitä en halua, koska olen aikuinen ja voin tämän asian valita. Uimari onneksi on kaikkiruokainen, mutta en halua mitään ikäviä ruokayllätyksiä eteeni.

Uimarin pukeutuminen.

En ole nainen joka "rehellisyyden" nimissä laukoo toista loukkaavia asioita päin naamaa. Siksi en sano Uimarille, että sun vaatteet on kauheita, tee jotain. Ei myöskään kovin rakentavaa. Kyllä aikuisen tulee osata miettiä sanomisia ja ehdoin tahdoin mielen pahoittaminen ja arvostelu ei ole mielestäni kovinkaan kivaa. 

Ennen ensimmäistä tapaamistakaan olen tuonut julki, että reisitaskuhousut ja gore-tex-vaatteisiin pukeutuminen [kaupungilla] ovat turn off. Muutama viikko sitten Uimari kiitteli minua, kun olen heti alussa sanonut millaisesta pukeutumisesta en pidä. Se ei tosin tarkoita että hän noudattaisi sääntöjäni, vaan rikkoo nitä ja minä torun.

Viime aikoina Uimarin päällä on ollut aivan liian isoja vaatteita, eikä kyseessä ole mitkään hiphop-vetimet. Vaan neulupusero ja toppatakki. Kerroin Uimarille asian ja kysyin miksi ihmeessä hän pukeutuu viisi numeroa liian isoihin vaattesisiin. Hänestä ne ovat mukavia. Väitin, että sopivatkin vatteet voivat olla mukavia. Totesin, että vaatekappaleet on vissiin 15 vuoden takaa. Ilmeisesti osuin valitettavasti oikeaan. Mitä nuukuutta.

Eilen olimme syömässä ulkona ja häpesin sitä surullisen kuuluisaa 15 vuotta vanhaa neuletta. Se oikein kirkuu vanhanaikaisuutta, eikä millään retrolla tavalla. Olemme huomenna menossa semisti tuplatreffeille, joiden toiset osapuolet eivät ole koskaan nähneet toisiaan. En myöskään minä Uimarin kaveria, eikä Uimari minun. Pelkään niin, mitä se mies pistää päällensä. Huh. Ystäväni on vielä nipompi näissä pukeutumisasioissa. Olen hänelle manannut Uimarin pukeutumista, mutta toivon niin ettei Uimari häpäisisi minua ihan täysin. Saapa nähdä millainen kaveri sitten on...

Uimarin asusteisiin kuuluu myös todellinen häpeäpilkku, sellainen tyttömäinen pikkureppu. Voitteko uskoa? Se on ilmaiseksi jostain saatu... Tietenkin! Tälle asialla olen tehnyt jotain, juuri äsken tilasin netistä olkalaukun. Sellaisen miehekkäämmän. Uimarilla ensi kuussa synttärit ja aioin lahjo häntä laukulla. Meillä on varattu huhtikuulle lennot kaupunkilomalle, enkä kestä sitä, vitun, pikkureppua silmissäni.

Se miksi äitini sana painaa mieltäni on se, että nuukuuden hän poimi rivien välistä puheistani ja nuhruisen pukeutumisen hän todisti omin silmin. Tosin silloin Uimarilla oli parasta päällä... Uudelleen asian äitini otti puheeksi viime viikonloppuna. Kysyi, että Uimari taittaa olla nuuka, kun vaatteet ovat niin kamalia. Äiti kysyi eikö asia haittaa minua, koska olen asiasta niin tarkka. No, haittaa. Äiti neuvoi samalla että, tiedätkö asiaan voi vaikuttaa. Laita vähitellen miehen vaatekaapin uusiksi... Se on tarkoituskin... :)

Niin ja Hillalle tiedoksi; tottakai olen täydellinen. ;)

Alkuvuosi on mennyt kahtalaisissa tunnelmissa. Onnellisissa ja vähemmän onnellisissa.

Onnellisuutta on Kissa, parisuhde, kotielämä ja puuhastelut vapaa-ajalla. Vähemmän onnellista on, yllätys yllätys, töissä. Ei varmaan tule kellekään yllätyksenä, että en pidä työstäni. Viime vuoden uuden vuoden lupaukseen kuului työasioiden muutos, eipä tapahtunut. Hain muutamaan työpaikkaan. Vain muutamaan, koska olen valikoiva. En halua lähteä isosta firmasta, vakituisesta kokoaikaisesta työpaikasta mihinkään epämääräiseen pikkupuljuun määräaikaiseksi. Pätkätyöt on hetkeksi tehty. On kerran lainaakin jonnin verran.

Työpaikalla on odottava tunnelma, ollut omalta kohdaltani puolitoista vuotta. Kun H-hetki oli käsillä, oli se uskomaton pettymys. Siis todella valtava. Pomo ei ollut käsittänyt koko hommaa ja sitten homma hoideltiin vasurilla. Pisteenä iin päälle työtoveri katkaisi hommanhoitopalaverin vaatimalla äänekkäästi päästä syömään. Nelikymppinen nainen. Hyvä nainen, syö tukeva aamupala. Teki mieli päräyttää naista jollain isolla ja kovalla esineellä. Kun nälkä ohitettiin kahteen otteeseen, alkoi nainen jauhaa kynästä asiaa, kokosi kamansa ja lähti lounaalle. Päättäen palaverin siihen.

Olin niin kiihtynyt koko loppupäivän. Koko palaveri oli silkaa paskaa. Lopullinen päätös jäi sellaisen mysteerisen epämääräisyyden verhoon. Palaverin aikana samasta asiasta [minun toimenkuvasta] saatiin kolme eriävää mielipidettä. Koska se akka halusi syömään ja keskustelu oli rönsynnyt muihin asioihin ja Pomo poistui muualla, ei minulle ikinä selvinyt asia. Sittemmin asia on kuitattu sen olevan jotain, mutta pari kollegaa ei vissiin ollut samaa mieltä.

Kollegat pitelevät kynsin ja hampain töistä kiinni. Herranjumala pitää paskanne, mutta älkää sitten valittako kiirettä. Yksi hamstraa kaiken itselle ja toinen ottaa isolla ja kauniilla tittelillä [ja muhkeammalla tilipussilla] itselleen jonkun vähäpätöisen pikkuhomman vastuualueekseen. Se saa homman, kuka ensin huutaa ja huutaa koviten. Kysyin palaverissa, että näinkö tämä menee; huutokaupalla ensimmäiselle. Minusta vastuut pitäisi esimiehen jakaa harkiten ja tasapuolisesti kaikille. Ei yhtä kuormittaen ja huutoäänestyksellä.

Homma on menossa vain pahemmaksi. Hyökkääjälle on suunnitteilla, jos ei nyt ylennys niin, toimenkuvan muutos. Muutos on pois luovasta työstä, Hyökkääjän lahjat ovatkin muualla. Eivät tosin valitettavasti kommunikoinnissa tai viestinnässä, jota uusi työ vaatii. Hyökkääjä nimensä mukaisesti hyökkää, hän huutaa ja reuhoo, ei osaa ottaa asioita asiallisesti, vaan vetää ne henkilökohtaisesti nenuun. Ja käy sitten itkemässä sukulaiselleen, Esimiehentapaiselle. Uudessa toimessa Hyökkääjälle annetaan vapaat kädet työpaikkakiusaamiseen, jota nainen jo tekee. Esimiehntyyppisen kanssa. Aivan pöyristyttävää, että esimies voi tehdä sellaista. No, olenhan itsekin kokenut sitä, mutta kuitenkin...

En voi sietää miten Esimiehentyyppinen hoitaa kaikki tiimiasiat Hyökkääjän kautta. Ihan kuin muita ei olisi tai muilla ei olisi mielipiteitä tai osaamista. Aina vain Hyökkääjä. Esimiehentyyppinen selvästi haluaa ja valmentaa Hyökkääjää jatkajakseen lähellä häämöttävän eläkkeellesiirtymisen johdosta. Esimiehentyyppinen lavertelee Hyökkääjällä asioita, joita Hyökkääjä sitten jakaa jos jakaa muille. Sukulaistäti hoiti työpaikan kouluttamattomalle ja työkokemuksettomalle sukulaistytölle ja perään uralla etenemistä.

Mun niin pitää päästä tästä paikasta pois! Mitä pikemmin sitä parempi.

Onnellisista [=tylsistä] jutuista sen verran, että Uimari on ihana. Kissa on vielä ihanampi. Olen päässyt opiskelemaan, teen sitä työn ohella. Tulen luultavasti uupumaan keväällä vielä kaikesta hommasta, mutta nyt vielä olen innoissani. Josko kurssista olisi potkua paremman työnhakuunkin, päivitän osaamistani ja opin uusia juttuja alaltani. Muitakin kivoja juttuja on tulossa. Mutta tuo työ.

Viime postaus aiheutti myrskyn vesilasissa. Vaikka Uimarin vaatekaapin sisältö on kammottavaa ja herra nuukailee, on hänessä niin paljon hyviäkin juttuja. Juttuja, joiden takia pidän miehestä kiinni ja olen onnellinen. Eilen sain taas tuta, millaisen ihanuuden kanssa hengailen.

Uimari soitti juuri kun olin tullut kotiin, juttelimme niitä näitä ja keskustelun lomassa hän kyseli uudenvuoden suunnitelmia. Aikaisemmin on ollut puhetta, että Uimari kutsuisi luokseen kavereita. Totesin etten jaksa nyt miettiä [päässä pyöri työhakemus, joka oli tehtävä heti] niitä. Mainitsin, että viime vuosina en ole juhlinut mitenkään ja voin tänäkin vuonna olla kotona Kissan kanssa ja mennä nukkumaan ennen vuoden vaihtumista. Myöhemmin illalla soitin Uimarille tapeltuani typerän rekrytöintisivuston ja tietokoneeni kanssa yli kaksi tuntia. Aloitin keskustelun Uimarin kanssa uudestavuodesta. Mies totesi, että mitä hän eniten haluaa uudelta vuodelta on, että hän saa viettää sen kanssani. Ihan sama missä ja kenen muun kanssa, kunhan yhdessä. Siinä purnattuani ja manattuani tietokonetta ja niitä saamarin sivustoja, tuli tippa linssiin Uimarin sanoista.

Eikä siinä vielä kaikki. Tein [itsellenikin muistiksi] listan Uimarin ihanista puolista:

1. Uimarin huumorintaju. Onko mitään parempaa kuin saada toinen nauramaan. Hekottelemaan pitkään ja hartaasti vain muutamalle valitulle sanalle. Mies, joka ymmärtää hyvän, siis minun sarkastisen, huumorin päälle. Hän [siis Hän-hän] taas oli huumorintajuton tosikko.

2. Uimarin kohteliaisuus. Vielä nytkin Uimari kiirehtii avamaan minulle ovet ja antaa astella ovista ensimmäisenä. Uimari huolehtii takin päältäni henkarille ja monesti, jos vain ehtii, auttaa takin päälleni. Alkoholia juodessamme aina skoolaamme ja Uimari aina keksii jonkun jutun jolle kohotamme maljat.

3. Uimarin terveelliset elämäntavat. Uimari urheilee säännöllisesti, syö terveellisesti ja juo vähän. Urheiluinto on aiheuttanut turhankin sporttisen kropan sikspäkkeineen, ei ihan minun makua, mutta en valita. :) Terveellinen ruokavalio sallii kuitenkin herkkuja, eikä nekään ole syntiinlankeemuksia, mutta Uimari ei elä pelkällä roskalla. Hän ei myöskään sylje tuoppiin, mutta Uimari ei kestä hirveitä määriä viinaksia ja usein juokin vain muutaman perskännien sijaan.

4. Uimari pussaa, halaa, rutistelee, silittelee, suutelee, kävelee käsi kädessä ja kainalokkain, nukkuu sylikkäin... You get the point? :) Hellyyden puutteesta en todella voi valittaa ja ilokseen sitä pussailee vatsaa kutkuttavasti pussailevan miehen kanssa.

5. Uimari auttaa. Uimari on koko syksyn tutkinut eri vaihtoehtoja, jolla tietokoneeni saataisiin nopeammaksi ilman uuden ostoa tai kallista huoltoa. Heti ensi askeleilla Uimari lahjoitti minulle kameran linssin puhdistusliinoja. Hän kantaa aina kauppakassit, ottaa ne mitään sanomatta, kuin huomaamatta, käsistäni ja kantaa kotiin. Hän on aina valmis auttamaan roskalavalöytöjeni kantamisessa ja oma-aloitteisesti ehdottaa niiden hakemista. :)

6. Uimarin ulkonäkö. Rrrrakastan Uimarin persoonallisia hiuksia, huulia ja ruskeita, lempeitä silmiä. Parta pukee häntä, viikset eivät, mutta parhaimman näköinen Uimari on ilman naamakarvoja.

7. Uimarin huomioonottavuus. Olen kilahtanut muutaman kerran Uimarin suurpiirteisestä aikakäsityksestä ja ohareista. Sillä tavalla kunnolla. Olen kuitenkin perustellut syyt ja seuraukset ja hän on ymmärtänyt jutun juonen ja tehnyt parannuksen, no aina ainakin hetkeksi. Mutta tärkeintä on tahtotila, hän haluaa olla mielekisi minulle ja minäkin vastalahjaksi joustan omista tiukoista aikatauluista.

8. Uimarin kanssa sekstailu. Paranee koko ajan, eikä ole ihan hirveästi ollutkaan valittamista. Kyllähän hänen kanssa kelpaisi loppuelämä pelehtiä vällyjen välissä.

9. Uimarin ymmärrys työhön tyytymättömyydestä. Olemme molemmat samassa jamassa, mieli tekisi tehdä jotain muuta, mutta rahoittaakseen joka päiväisen leivän ja asumisen, puhumattakaan muista elämän laatua nostattavista jutuista, on paiskittava töitä. Eikä niin mukavia töitä. Oma urani junnaa pohjamudissa, teen kuitenkin koulutukseni mukaista työtä, mutta melkein sitä paskinta laatua. Uimari ymmärtää ja minä ymmärrän häntä.

10. Uimarin tulevaisuuden suunnitelmat. Uimari on jo parisen kuukautta käännyttänyt päätäni yhteen muuttamiseksi. Tämän hetkinen asuntoni myydään alta ja suurella todennäköisyydellä vuokrasopimus irtisanotaan ja muutto on edessä. Yhteiseen kämppään muutto olisi järkevää niin taloudellisesti kuin myös Uimarin aina puuttuvien kamojan takia, kunhan pääsemme yhteisymmärrykseen hinnasta ja alueesta. Samoin Uimari suunnittelee yhteistä talvilomaa, tosin mielestäni täysin väärään kohteeseen. :) Mieluummin lentäisin vain kerran vuodessa ja kauas. Uimari halvalla ja lähelle, monta kertaa. Tämä neuvottelu on vielä vaiheessa. Mieltä kuitenkin lämmittää jo ajatuskin, että tässä nyt olisi tarkoitus katsella toisiamme pidemmän aikaa...

Ensi vuoteen! Nauttikaahan viime tunneista... ;)

En enää oikein tiedä mitä ajatella Uimarista. Tai tiedän hetkittäin, sitten taas en. Välillä tiedän niin varmasti ja sitten seuraavassa hetkessä en.

Soppaa sekoittaa äitini, vaikka ei sekoitakaan. Olen viime aikoina jutellut puhelimessa äidin kanssa ja hän on ensin huomauttanut Uimarin nuhruisesta pukeutumisesta ja seuraavaksi on ollut huolissaan Uimarin nuukuudesta. Etten vain elätä häntä. Puolustelen Uimaria, vaikka päässäni olen miettinyt samoja asioita. Auts. Äiti kuitenkin toteaa, ettei hänen mielipiteellä ole merkitystä, jos mielestäni Uimarin on se oikea minulle, niin sitten se on hänellekin.

Nuhruiset vaatteet, olen kovin tietoinen, että Uimari pukeutuu huonosti, se vaivaa minuakin, myönnettäköön. Osa vaatteista on kummallisia, Uimari yhdistelee villisti vääriä vaatekappaleita [suorat housut ja lenkkarit, autsautsauts!] ja osa on vain rumia. Tiedän, että pitkässä juoksussa voin ehkä vaikuttaa vaatevalintoihin, mutta siihen saakka saan pelätä sydän syrjällä mitä se tänään laittaa päälle jos ja kun lähdemme yhdessä julkisiin paikkoihin. Ja koska Uimari on nuuka, ei vaatekaupoille lähdetä heti, eikä se ole mitenkään varmaa, että pääsen makutuomariksi. Uimari maku on hyvin erilainen kuin omani. Itse viehätyn yksinkertaisista, yksivärisistä vaatteista, joissa on jotain jujua. Ostan mieluummin vähän ja laadukkaampaa, Uimari ostaa vielä vähemmän ja halpaa, mutta kirjavaa.

Uimarin nuukuus. Se kulkee suvussa isältä pojalle, selvisi viikonloppuna. Uimari asuu edukkaasti kaupungin vuokra-asunnossa. Koko kalustus on hirveää keräilyerää sieltä täältä ja kämpässä on sellaisia juttuja, joiden takia Uimari olisi saanut heti pakit, jos olisi minut pokannut baarista kotiinsa. Nyt kun tutustuin ensin, Uimari on saanut tämän anteeksi, kuten myös pukeutumisen. Yritän kovasti ajatella niitä muita hyviä puolia, muokattavan pinnan sijaan. Sisinhän se on tärkein. Vaan lähteekö nuukuus millään? On toki hyvä juttu, että ei tuhlaa holtittomasti. Tosin en osaa arvioida Uimarin varoja tai tuloja, ne voivat olla pienemmät tai suuremmat kuin omani. Siis tuleeko hän toimeen juuri ja juuri vai loistavasti. Uimari tekee töitä sen verran, että saa maksettua laskut ja käytyä lomamatkoilla, halpalennoilla ja äkkilähdöillä silloinkin.

Ei nuukuus ole pahinta mahdollista laatua oleva virhe toisin kuin alkoholismi tai huumeet olisi. Paitsi, että äidin epäilemä Uimarin elätys minun rahoista. Eikä Uimari ihan kaikesta nuukaile, perjantaina kävimme ulkona syömässä ja Uimari maksoi koko laskun. Tällä hetkellä tuntuu, että minä maksan kuitenkin kummankin arkiruuat ja -juomat. Ei paljon lohduta, jos mies maksaa kerran kahdessa kuukaudessa ravintolaillallisen, joka osaltani oli n. 15 euroa, jos minä kestitsen muuten. Puolalainenhan sai potkut persiille juuri tästä syystä, tuli viikoksi luokseni ja oletti minun kustantavan kaiken. Olihan siinä muutakin vikaa ja Puolalainen oikeasti tienasi eri tasolla kuin minä, mutta rakkauteni ei riittänyt yhteisiin rahoihin. Eikä riitä nytkään. Sitä paitsi viime viikon ravintolakäynti oli lahja minulle. Nimppari sellainen.

Arki menee jota kuinkin niin, että tulen töistä kotiin kaupan kautta. Ostan kotiini leivät, maidot, makkarat ja muut. Uimari sitten syö hyvällä ruokahalulla iltapalaa, kun tulee luokseni. Uimari on tullut pari kertaa luokseni ja pyytänyt saada alkoholillista juomaa. Ja minä tarjoilen viiniä. Joskus hän kysyy matkalta, että pitääkö tuoda jotain kaupasta ja siinä vaiheessa olen jo ehtinyt täydentää varastot ja mitään tuotavaa ei ole. Viimeisten viikkojen aikana olen vihjaillut puoliksi vitsillä Uimarille, että alan pyytää täysylläpidosta maksua. Uimari vain naureskelee.

Koko ajan mietin miten sanoisin Uimarille, että kun tulet tuo mukanasi sitä ja tätä, sillähän siitä pääsisi. Viime viikonloppuna hän tuli luokseni ison ruokakassin kanssa, ruuat oli peräisin hänen isältä, ei siis omasta pussista. Nyt jääkaapissani olisi puutteita, mutta mietin kehtaanko pyytää tuon kassillisen takia. Toki voisin taktikoida ja sanoa unohtaneeni. Suurempi ongelma lieneekin, miten asia ratkotaan pidemmässä juoksussa. Jos asumme nyt melkein yhdessä ja jos Uimaria on uskominen, asumme hetken päästä yhdessä, miten sitten ruuat maksetaan? Yhteinen taloustili?

Sitten on se asia, ne kaverit ja naiset. Ne muut naiset. Huomautin viikonloppuna sopivan sauman tullessa, että: "Eikö sillä ole nimeä. No, ei taida, kun sun kavereillakaan ei ole nimiä ne on vaan kavereita." Uimari mumisi jotain vastaukseksi. Eilen taas taas puhuttiin kaverista. Kaveri, joka asuu tässä lähellä. Kaveri, jolla on lapsi. [kuulostaako naiselta? kuulostaako?] Viidennellä maininnalla kaverille löytyi nimi, miehinen nimi, ihan ilman minun puuttumista asiaan.

Mutta ne naiset. Yksi entisistä killittää Uimarin kotona, hyllyn päällä olevassa "taidekuvassa". Tai siis mistä minä niistä entisistä tiedän, mutta oletan vahvasti näin olevan. Sisko se ei ainakaan ole. Se on se sama nainen, joka Uimarin meilissä killuu pikaviesteissä. Yritä siinä sitten sekstailla ja päästä tunnelmaan, kun siellä se nainen jos ei nyt tuijota niin on kuitenkin olemassa. En voi käsittää miksei Uimari tajua piilotaa kuvaa minun silmiltä. Itse yritän suojella Uimari exiltäni. Olisiko kiva jos minun kaapin päällä olisi mieslauma rivissä? Todella häiritsevää, mutta Uimarilla on kotoa tullut toisenlainen malli. Uimarin vanhemmat istuvat samoissa kemuissa, huolimatta parinkymmenen vuoden takaisesta erosta ja isän uudesta vaimosta. Samaan en pysty, en sitten millään.

Sitten on ne toisenlaiset hetket. Ne jolloin olen maailman onnellisin nainen.