Kokonaisvaltaisesti voin huonosti. Sydäntä kuristaa, päässä pyörii samat ajatukset pientä kehää päivin öin, josta seuraa etten juuri nuku öisin. En lepää tarpeeksi, minä kun tarvitsisin vähintään yhdeksän tuntia unta ollakseni pirteä ja hyvässä iskussa. Päivät menee kummallisessa valvetilassa, kuin olisi krapulapöhnässä vain ilman viina hankittuna. Keskittymään en pysty. Itkettää. Syön kerran päivässä lounaan, väkipakolla, kun on jotain syötävä. Sekin oksettaa. Juon muutaman kupillisen kahvia ja litroittan vissyä. Joskus jopa banaanin. Puren hampaita yhteen, jännitän koko purukaluston, niskat ja hartiat. Kylmyys ei ollenkaan paranna tilannetta.

 

Olen koko eromme aikana hokenut itselleni: "En kestä tätä, en selviä tästä." Siksikö tuntuu vielä pahemmalta kuin viimeksi Hänen kanssa erotessamme. Vai onko vain kyse vakavammasta tapauksesta. Alla kipeä, aikaisempi ero ja alakulo, ehkä masennuskin. Lievä toipuminen ja sitten, PAM, tämä. Liikaa yhdelle herkälle ihmiselle. Pitäisikö kusettaa itseä ja hokea: "Ei tunnu missään, ei tunnu missään. Helpostihan tästä selvitään." Voisiko se auttaa, mutta mitäs sitten jos en selviäkään? Ja sitä paitsi, kun sattuu niin paljon, eikä se sillä hokemisella parane.